torstai 11. tammikuuta 2018

Tilanne on pörrö, jatkossakin


Vuosi kerkesi jo vaihtumaan ennen kuin sain kiskottua itseni takaisin tänne blogin puolelle. Tosiaan loppuvuoteni oli yhtä kiirettä ja jostain oli luovuttava, että pää pysyy menossa mukana. Ikävä kyllä tämä blogi oli yksi niistä, joista jouduin luopumaan hetkellisesti. Nyt kuitenkin yritän parhaani mukaan heräillä blogikoomastani. Ihan ensimmäisenä tämän vuoden postauksena haluan esitellä loppuvuoden aikaansaannoksiani ompelun saralta.


Hieman villimmän viikinkiprojektin jäljiltä päässäni pyöri mitä erikoisempia ompeluideoita ja jotenkin tuntui, että luovuuteni oli huipussaan. Silloin sain päähäni vision överistä takista, jossa olisi pörröä, niittejä, vaaleanpunaista ja joka erottuisi katukuvasta sekä pitäisi minut lämpimänä kylmimmälläkin kelillä.


Näiden ajatusten kanssa lähdin tuumasta toimeen selailemalla vanhat käsityölehdet hakien inspiraatiota takin malliin. Lopulta selailu tuotti tulosta kun löysin vanhojentanssimekon kanssa suunnitellun lyhyen takin kaavan, joka herätti mielenkiintoni. Kaavassa oli sitä jotain omintakeista, jota olin etsinyt. En silti suinkaan halunnut tehdä tasan kaavan mukaan, vaan päädyin piirtämään sen pohjalta oman näkemykseni.


Kangasvalinassa päädyin överimpääkin överiimpään karkkivaaleanpunaiseen, koska se erosi kuin yö ja päivä aikasempien takkieni värimaailmasta. Ja muutenkin tuntui, että nyt jos koskaan oli aika rikkoa omia rajoja. Vuorin kanssa kuitenkin päädyin tuttuun ja turvalliseen mustaan, koska kangasvarastoni sisälsi juuri sopivan kokoisen palan lemppari vuorikangastani. Päälikankaan ja vuorin väliin tulin vielä laittaneeksi fleeceä lämmikkeeksi, koska tunnettuna vilukissana en kovin hepposilla takeilla pärjää talven kylmyydessä.


Koristeeksi laitoin takkiin kunnon kokoisia kartioniittejä, koska miksipä ei. Ja jotenkin kaikenmaailman piikit ja niitit kiehtovat minua, niissä on vain sitä jotain, mikä miellyttää omaa silmääni. Ne ovat minulle vähän niinkuin kiiltävä harakalle, pakko vain saada.


Monta tuntia takkiin upposi ja ompeleita tein uudestaan ja uudestaan niin kauan kuin oma kriittinen silmäni oli niihin tyytyväinen. Lopulta kun takki valmistui, oli se rakkautta ensisilmäyksellä, takki oli juuri niin persoonallinen kuin olin halunnutkin ja myös niin lämmin, että tämän kanssa uskoisi tarkenevan kelissä kuin kelissä.


Kuvissa esiintyvä kellohamekkin on omaa käsialaani ja se syntyi viikinkiprojektin välissä. Se toimi vähän niinkuin helppona mielenrauhoittajana vaikeampien ompelusten välissä. Samalla sain hyötykäytettyä kangasvarastoni perukoille jääneen kankaan. Tämän "pitkästä aikaa" hameen kanssa huomasin myös konkreettisesti oman kehitykseni ompelun suhteen kun pääsin vertaamaan tätä ensimmäiseen kellohameeseeni. Eli hame osottautui kaikin puolin täydelliseksi väliprojektiksi, luoden ihan uutta uskomista omaan tekemiseen.


-Satu

2 kommenttia: